Deer Park -instituutissa

Lähdin yöbussilla Pohjois-Intiaan, Dharamsalaan, kaupunkiin, josta Intian hallitus antoi turvapaikan Dalai Lamalle ja hänen luostarilleen vuonna 1959. Päämääräni oli Deer Park Instituutti Bir’ssä, kahden tunnin ajomatkan päässä Dharamsalasta. Deer Parkin on perustanut bhutanilainen lama Dzongsar Jamyang Khyentse Rinpoche kahdeksan vuotta sitten. Instituutissa järjestetään klassisen intialaisen filosofian opetusta, joka pohjaa niin hindulaiseen kuin buddhalaiseen perinteeseen. Instituutissa sijaitsi aiemmin buddhalainen luostari, ja sen temppelit on säilytetty luostarin tyyppisinä. Aikaisemmin munkkeja ja lamoja majoittaneet huoneet ovat nyt kursseille tulijoiden käytössä. Olin osallistunut Dzongsar Khyentse Rinpochen opetuksiin kerran Kathmandussa ja kaksi kertaa Deer Parkissa. Hän on siitä harvinainen lama, että hän ihailee jalkapalloa ja on myös elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.

Dzongsar Khyentsen tie elokuvien maailmaan lähti kauan sitten, kun Bernardo Bertolucci kutsui hänet buddhalaisuuden asiantuntijaksi tehdessään Pikku Buddha -elokuvaa. Bhutanissa syntynyt ja siellä asuva Dzongsar Khyentse päätti samalla tutustua eurooppalaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan ja kirjautui joksikin aikaa opiskelijaksi brittiläiseen yliopistoon. Yhtenä motiivina oli jalkapallo. Hänen Euroopan jaksostaan on tehty dokumentti ja sen mukaan tärkein jalkapallo-ottelu Dzongsar Khyentsen Euroopan-aikana oli Saksa – Britannia -ottelu Berliinissä. Britannia voitti maalein 5–1. Dzongsar Khyentse on opiskellut elokuvantekoa myös Yhdysvalloissa. Hänen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuvansa Phörpa, The Cup (suom. Tiibetin futishullut, 1999) käsittelikin jalkapalloa ja buddhalaisen luostarin vallannutta intohimoa siihen: pienet munkit pelaavat elokuvassa jalkapalloa bhutanilaisen luostarin pihalla ja aiheuttavat päänpudistuksia ja hämmennystä ohjaavien lamojen joukossa. Elokuva oli koko Bhutanin ensimmäinen. Suomessa Tiibetin futishullut tuli elokuvateatteriin vuonna 2002 ja se on näytetty myös YLE:n ohjelmistossa useita kertoja, viimeksi Teemalla vuonna 2008.

Dzongsar Khyentsen toinen elokuva vuodelta 2003 on nimeltään Travellers and Magicians, suom. Kulkureita ja taikureita. Elokuva on romanttinen kertomus bhutanilaisesta nuoresta valtion virkamiehestä, joka ihailee amerikkalaista elämäntapaa, kuuntelee länsimaista nuorisomusiikkia ja tanssii yksin huoneessaan jouduttuaan virkamiehenä kauas pääkaupungista keskelle maaseutua. Mietittyään kohtaloaan kaukana kaikesta nuori mies päättää lähteä Amerikkaan. Suurin osa elokuvaa tapahtuu matkalla pienestä maaseutukaupungista Paroon, Bhutanin lentokenttäkaupunkiin. Nuori mies on saanut viestin ystävältään, joka kertoo olevansa vastassa Yhdysvalloissa. Matkan teko maalta kaupunkiin ei ole helppoa. Ensimmäinen linja-auto menee ohi ja seuraava tulee vasta seuraavana päivänä. Niinpä ei auta muu kuin liftata. Ensimmäisen auto tulee tuntien päästä, eikä siihen mahdu. Kävellessään elokuvan katsojan mielestä unelmamaisemassa, lumihuiput taustalla pitkin vuoristotietä, nuori mies kohtaa buddhalaisen laman. Lopulta he joutuvat kilpailemaan siitä, kumpi saa ensimmäisen paikan tielle toivon mukaan pysähtyvässä autossa. Sankarin päästyä matkallaan puoliväliin on aika yöpyä tienvarren talossa. Onnekkaasti löytyykin talo, jossa asuu isä yhden tyttärensä kanssa. Vieras mies otetaan yöksi; hänelle tarjotaan illallinen ja järjestetään kuumakivikylpy. Puusta rakennettu kylpyamme on pienen matkan päästä talosta, metsän reunassa. Filmin sankari pääsee lopulta Paroon, mutta ei koskaan Amerikan koneeseen. Hän rakastuu nuoreen naiseen päästyään kaupunkiin ja ihmisten ilmoille. Lopulta hän päättää olla lähtemättä. koska haluaa aloittaa yhteisen elämän rakastamansa nuoren, viehättävän naisen kanssa.

Mitä minä sitten päädyin tekemään Deer Parkissa? Päädyin nauttimaan viileämmästä ilmasta 44 asteen Delhin kuumuuden jälkeen, päädyin lomailemaan miellyttävässä ympäristössä ja odottamaan edistystä Bhutaniin menon suhteen. Päädyin myös suunnittelemaan kahdelle aasialaisen perinteen kurssille osallistumista kesäkuun aikana.

Jo kahden päivän aikana olen kohdannut virkistävää ja kiinnostavaa seuraa ruokasalin aterioilla. Ensimmäisellä aamiaisella istuin Delhissä asuvan tohtori Sushmitan kanssa, joka työskentelee Intian kansallisen opetuksen, tutkimuksen ja koulutuksen yksikössä. Istuimme kolmisin hänen äitinsä kanssa, joka myös oli toiminut urallaan opetustehtävissä. Sushmitan ensimmäinen kysymys, hänen kuultuaan että olen Suomesta, oli: mikä on suomalaisten koululaisten hyvän koulumenestyksen salaisuus? Olinkin vastannut kysymykseen viime vuosina lukuisia kertoja muun muassa Saudi-Arabiassa ja Arabiemiraateissa, joissa olin käynyt Suomen koulutusviennin merkeissä. Aamiaisen aikana välillämme sukeutui niin kiinnostava keskustelu, että päätimme ehdottomasti tavata Delhissä, kun menen sinne seuraavan kerran. Olimme samaa mieltä siitä, että koululaitoksiin ja opetukseen niin Euroopassa kuin Aasiassa tulee lisätä harjoituksia, jotka lisäävät nuorten empatia- ja toisten huomioimistaitoja. Kaikkialla maailmassa, niin Intiassa kuin Suomessa, vanhemmilla on yhä vähemmän aikaa lapsilleen kiireisen työelämän keskellä. Tästä on seurauksena se, että nuoret istuvat yhä enemmän ja enemmän itsekseen ja tutkivat älypuhelimiensa kautta maailman menoa. Sushmita oli juuri osallistunut opettajien koulutuspäiville, joille osallistui opettajia kaikkialta Intiasta. Päivien aikana oli tehty harjoituksia siitä, miten harjoitella oppilaiden kanssa oman luokan oppilaiden, koulun oppilaiden ja koko yhteisön jäsenten huomioimista elämän eri tilanteissa.

Deer Parkissa syödään hyvää ja terveellistä kasvisruokaa. Vieraat osallistuvat joko meneillään oleville kursseille tai heillä on omat ohjelmansa ja he tapaavat toisiaan ruoka-aikoina. Itse olin ensimmäiset kymmenen päivää omissa ohjelmissa – kirjoittamassa blogeja, tekemässä omat joogat ja hiljentymisharjoitukset, sekä lukemassa Suomesta mukaan tarttunutta norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäistä kirjaa. Sähköpostien kirjoittaminen onnistuu myös silloin kuin ei ole nettiyhteys- tai sähkökatkoa, joita molempia on usein ja kaiken aikaa. Amerikansuomalainen Philip, jonka kanssa satuimme olemaan yhdessä parin päivän ajan, oli tosin jättänyt sekä läppärin että kännykän kotiin parinkymmenen päivän Intian-jaksonsa ajaksi. Totta kai näin olisi parempi ja ehkäpä teen niin seuraavalla kerralla. Toisen suomalaisen tapaaminen maailmaa kiertäessä on aina iloinen hetki. Puhua suomea ja jakaa kokemuksiaan yöbussin haasteista, Delhin metrosta ja myös siitä, mitä Suomessa juuri nyt tapahtuu. Philip oli ollut opettajana Suomessa ja niinpä puimme lopulta ammatillista ydinkysymystä: mikä on hyvää ja mikä ei niin hyvää Suomen kouluissa.

Deer Park on elämäntavoiltaan hyvin ekologinen ja luontoystävällinen instituutti. Jätteiden kierrätys on viety samalle tasolle, jos ei paremmalle, kuin Suomessa. Jokainen vieras lajittelee itse ruoka-, paperi-, muovi-, muovipullo-, lasipullo- ja metallijätteensä. Seinäjulisteissa on kerrottu kuvien kera muun muassa eri jätteiden kompostoitumiseen tarvittava aika. Ruokajätteisiin, niin keitettyihin kuin raakoihin vihanneksiin, tarvitaan vain yhdestä neljään viikkoa, paperijätteisiin 10–30 päivää, vaatteisiin kahdesta viiteen kuukautta ja lasijätteeseen yhdestä kahteen miljoonaa vuotta. Muovi taas ei kompostoitu koskaan ja patterit luontoon heitettynä ovat myrkkyä luonnolle ja vedelle.

Keskellä Himalajan vuoristoa lähes tuhannen metrin korkeudella sijaitsevan Deer Parkin huoneiden ikkunoista ja pihamaalta näkee Himalajan vuorten lumiset huiput. Lumihuipuista tulee aina juhlallinen olo; kuin olisi erityisen hyvä onni tänään, saada olla juuri tässä maisemassa. Huoneiden ikkunoista näkee myös tiibetiläisten asuttamia taloja, joiden katoilla liehuvat iloisen värikkäät rukousliput. Instituutin ulkopuolella näkyy myös paljon riisipeltoja ja kauniisti viheriöiviä hedelmäpuita.